Sensuuri Suomessa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämän artikkelin tai sen osan määritelmä puuttuu tai on huonosti laadittu.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin määritelmää. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Sensuuri Suomessa alkoi virallisesti vuonna 1686, kun Ruotsin valtakuntaan perustettiin censor librorumin virka, jonka haltijan tuli valvoa sekä kirjallisuuden maahantuontia että maassa julkaistua kirjallisuutta. Kotimaisten ja ulkomaisten kirjakauppiaiden tuli saada sensorilta hyväksyntä myytäville kirjoille ja kirjanpainajien oli annettava painotuotteensa ennakkotarkastukseen. Uskonnollisilla ja akateemisilla julkaisuilla oli kaksinkertainen sensuuri: ne kulkivat sekä paikallisen akatemian tai tuomiokapitulin että sensorin valvovien silmien alta.[1]

Ruotsin vallan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kustaa Vaasa kielsi 1527 kirjanpainajia ja muita levittämästä kirjoja ennen kuin ne oli tarkastettu. Virallinen sensuuriviranomainen eli censor librorum Gustaf Lillieblad oli vuonna 1701 hyvin huolestunut, koska valtakunnassa ilmestyi sensuroimattomia sotaa käsitteleviä arkkiveisuja, jotka vaikuttivat voimakkaasti kansan näkemyksiin ja mielialoihin. Arkkiveisut julkaistiin kokonaan virallisen sensuurin ulottumattomissa. Kustaa III:n tahdosta annettiin 1774 hallinnollinen painoasetus, jossa oli melkoisia julkaisun rajoituksia. Hallitus sääteli julkaisutoimintaa.[2][3]

Seuraavina vuosina ilmestyi uusia painovapautta rajoittavia asetuksia. Aikakauskirjallisuus asetettiin 1785 ennakkoluvan varaiseksi, joka voitiin milloin tahansa peruuttaa. Eräitä asioita ei saanut käsitellä ollenkaan. Myös teatterien näytelmille määrättiin ennakkotarkastus. Näitä rajoituksia vielä kovennettiin Suomen kuuluessa viimeisiä vuosia Ruotsin valtakuntaan. Ankara sensuuri jäi voimaan vielä 1809 jälkeenkin Suomen erkaannuttua Ruotsista.[4]

Alun perin sensuurilla valvottiin tieteenteon rajoja. Keskeistä oli Raamatun ja tunnustettujen auktoriteettien oppien noudattaminen. 1600-luvulla kartesiolaisuus ja muut uudet ajatussuuntaukset haastoivat vanhat auktoriteetit ja kiistatapauksia alkoi esiintyä toistuvasti. Ruotsin kuningas lähetti vuonna 1689 akatemioihin kiertokirjeen, jossa hän teroitti oppineiden mieliin Raamatun filosofisen arvostelun epäsuotavuutta.[5]

Valistusajattelija Anders Chydenius sai valtiopäivillä läpi painovapauslain vuonna 1766, mutta se poisti sensuurin vain osittain. 1800-luvulla sensuuri hyökkäsi erityisesti lehdistöä vastaan. Maassa vallitsi autoritaarinen julkisuuskäsitys, jonka mukaan sanomalehdistön tehtävänä oli yhteiskunnan johdon hyväksymien asioiden ja arvojen välittäminen. Maan asioihin puuttumista, niiden arvostelemista tai parantamista ei suvaittu periaatteessa muille kuin hallitukselle ja virkamiehistölle. Sensuuri lakkautti muiden muassa Suomen asioita arvostelleen A. I. Arwidssonin sanomalehden Åbo Morgonbladin vuonna 1821 puolen vuoden ilmestymisen jälkeen. Sensuurin läpi pääsi kuitenkin samaan aikaan myös yhteiskuntakriittisiä kirjoituksia, sillä oli epätietoisuutta siitä, kenelle valvonta kuului ja miten se tuli suorittaa.[6]

Venäjän vallan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1829 Suomen suuriruhtinaskunnassa annettiin sensuuriasetus, joka määräsi täyden ennakkosensuurin ja rajoitti tuntuvasti mielipiteenilmaisua. Asiaa asetettiin valvomaan sensuuriylihallitus (vuodesta 1865 painoasiain ylihallitus), jonka puheenjohtaja oli aluksi yliopiston sijaiskansleri.

Kullakin kirjapainopaikkakunnalla oli oma painoasiamies eli sensori. Vuonna 1900 painoasiamiehiä oli yhteensä 33. Ennakkosensuuri ei koskenut tieteellisiä tai virallisluontoisia julkaisuja eikä viittä painoarkkia laajempia teoksia, mutta niitä voitiin asettaa julkaisukieltoon jälkeenpäin, jos niiden sisältö osoittautui sopimattomaksi.[7]

Vuoden 1850 kielisäädöksellä kiellettiin julkaisemasta suomeksi muuta kuin uskonnollista tai taloudellista tekstiä.[8] Säädöksen taustalla oli Euroopan hullu vuosi 1848, ja Venäjä pyrki ehkäisemään kansallisaatteen leviämistä Suomeen. Kielisäädöstä kuitenkin lievennettiin 1854, ja se kumottiin lopullisesti vuonna 1860. Ennakkosensuuria koskenut asetus oli voimassa vuoden 1865 painovapausasetukseen asti.[9]

J. V. Snellman arvosteli lehtikirjoituksissaan voimakkaasti sensuuriylihallitusta, joka edusti hänen mukaansa pysähtyneisyyttä. Snellman koettiin rauhanhäiritsijäksi ja hänen sanottiin saaneen aikaan jopa sensuurin tiukentumisen. Snellmanin kiivas suorasanaisuus lienee kiinnittänyt sensorien huomion, sillä samaan aikaan August Ahlqvistin allegorinen kertomus Satu meni ennakkotarkastuksesta läpi kiistanalaisesta sisällöstään huolimatta. Ahlqvistin allegoria kertoi Suomesta Ruotsin ja Venäjän puristuksessa. Venäjä kuvattiin kirjoituksessa ilkeäksi noita-akaksi, joka teki Suomi-neidosta orjansa.[10]

Sanomalehtiä oli kielletty mainitsemastakaan sanoja valtiopäivät ja perustuslait. Esimerkiksi aikakauskirja Mehiläinen ei saanut julkaista 1860 otetta pöytäkirjasta, jossa viitattiin edusmiehen valintaan talonpoikaissäätyyn vuonna 1809. Vuonna 1857 sanomalehdet eivät saaneet julkaista kadosta ja nälänhädästä tietoja. Vuonna 1858 painoasiamies poisti Suomettaresta kirjoituksen viinanpolton turmiollisuudesta, koska kenraalikuvernööri kreivi Berg ei halunnut asiasta keskustelua. Myöskään yksityisistä riita-asioista ei saanut kertoa, "koska asia kuuluu tuomioistuimelle".[11]

Suomen kenraalikuvernöörille myönnettiin vuonna 1869 keisarillisella käskykirjeellä salaiset valtuudet lakkauttaa sanomalehtiä, joiden sisältöä pidettiin sopimattomana. Salainen asetus annettiin kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin aloitteesta ja sitä sovellettiin ensi kerran vuonna 1873, jolloin virkaatekevä kenraalikuvernööri Johan Mauritz Nordenstam kielsi sen nojalla yhden Helsingfors Dagbladin numeron. Asetusta ei kuitenkaan julkistettu tuolloin.[12] Se korvattiin vuonna 1885 uudella asetuksella, jonka nojalla kenraalikuvernööri Fjodor Heiden lakkautti vuonna 1891 Kuopiossa ilmestyneen Savo-lehden. Vuonna 1891 myös uusien julkaisulupien myöntäminen siirrettiin painoasiain ylihallitukselta kenraalikuvernöörille. Ensimmäisen sortokauden alettua vuonna 1899 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov perusti painoasiain ylihallituksen rinnalle ”sensuurikomiteana” tunnetun neuvottelukunnan, jonka oli määrä tarkistaa sensuuriviranomaisten sallimia julkaisuja, sillä Bobrikovin mielestä suomalaiset sensorit olivat liian sallivia. Komitean puheenjohtajana toimi kenraalikuvernöörin apulainen Nikolai Šipov, joka ei tosin osannut suomea. Bobrikovin kautena sensuurikomitea tosiasiassa johti sensuuria Suomessa.[7]

Vuosina 1899–1901 kenraalikuvernööri Bobrikov määräsi kaikkiaan 24 suomalaista sanomalehteä lakkautettaviksi. Kenraalikuvernööri Franz Seynin ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914 toimeenpaneman sotasensuurin nojalla takavarikoitiin suuri määrä kirjoja, mm. Juhani Ahon Rauhan erakko.[13]

Ensimmäinen maailmansodan puhjettua alkoi varsin ankara sotasensuuri, joka jakautui painotuotteitten osalta sotilaalliseen ja poliittiseen sensuuriin. Sotilaallinen sensuuri tarkasti Helsingissä, Viipurissa ja Turussa sotasalaisuuksia mahdollisesti sisältäviä sanomalehtikirjoituksia ennen lehden julkaisua. Poliittisen sensuurin toimialueeseen kuului taas valtiota arvostelevat ja "yleistä levottomuutta" lietsovat kirjoitukset, joka perustui kenraalikuvernöörin pakkomääräykseen. Tätä hoiti painohallitus, jolle oli sanomalehti- ja kirjapainojen etukäteen lähetettävä painotuotteensa pakkokappaleet. Sensuurin alaisen sisällön julkaisusta rangaistiin enintään 8000 markan sakolla tai 3 kuukauden vankeudella. Lisäksi kenraalikuvernöörillä oli oikeus lakkauttaa julkaiseva taho, jos määräystä ei noudatettu rangaistuksista huolimatta. Näitten lisäksi ulkomailta saapuva posti oli Torniossa ja Raumalla toimivan sensuurin alaisuudessa.[14]

Itsenäisyyden aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodan aikaan talvella 1918 punaiset lakkauttivat kaikki porvarilliset sanomalehdet hallitsemiltaan alueilta. Vastaavasti valkoisten hallitsemilla alueilla lakkautettiin sosialistiset lehdet. Lakkautetut lehdet saivat ilmestymisluvan vasta vähitellen sodan loputtua.[15]

Vuoden 1919 hallitusmuoto sisälsi säännökset sanan- ja painovapaudesta. Näitä tosin rajoittavat rikoslain säännökset[16] Toisen maailmansodan aikana Suomessa kuitenkin ylläpidettiin sensuuria kuten muissakin maissa. Tätä tehtävää hoiti valtioneuvoston kanslian alainen Valtion tiedoituslaitos.[17] Huhtikuun alussa 1942 VTL:n tarkastusjaosto antoi sanomalehtien päätoimittajille lähettämässään ”paimenkirjeessä” ohjeet siitä, miten Saksasta oli kirjoitettava; muun muassa Saksan toimintaa sen miehittämillä alueilla ei saanut arvostella.[18]

Kirjallisuuden sensuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmansotien välisenä aikana Suomessa sensuroitiin muutamia kirjoja. Kaarlo Uskelan vuonna 1921 ilmestynyt, pääosin Tammisaaren vankileirillä kirjoitettu runokokoelma Pillastunut runohepo takavarikoitiin vuonna 1933 jumalanpilkkaa sisältävänä ja sen vielä myymättä olleet kappaleet määrättiin tuhottaviksi. Erkki Vala haastettiin vuonna 1935 oikeuteen sen vuoksi, että hän oli julkaissut Tulenkantajat-lehdessä otteita tšekkiläisen Jaroslav Hašekin teoksesta Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa, ja Turun hovioikeus tuomitsi hänet sakkoihin uskonnollisten arvojen rienaamisesta. Korkein oikeus kuitenkin kumosi tuomion viitaten mm. Prahan Pen-klubin lausuntoon, jonka mukaan teos kuului tšekkien kansalliskirjallisuuteen.[19] Pentti Haanpään vuonna 1928 kirjoittama, omiin armeijakokemuksiin pohjautunut tarinakokoelma Kenttä ja kasarmi katsottiin ”isänmaallisissa” piireissä maanpuolustusta halventavaksi ja hän joutui sen vuoksi pitkäksi ajaksi siinä määrin kustantajien hyljeksimäksi, että monet hänen 1930-luvulla kirjoittamistaan teoksista – esimerkiksi Noitaympyrä vuodelta 1931 – julkaistiin vasta hänen kuoltuaan.[20]

Välirauhan aikana marraskuussa 1940 Suomen hallitus kielsi Neuvostoliiton painostuksesta talvisotaa käsittelevän kirjallisuuden julkaisemisen. Lokakuun lopussa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov esitti Suomen Moskovan-lähettiläälle J. K. Paasikivelle voimakkaan paheksuntansa siitä, että Suomessa oli ilmestynyt talvisodan päätyttyä suuri määrä kirjallisuutta, joiden Molotov katsoi sisältävän kiihotusta ja vihan lietsontaa Neuvostoliittoa vastaan, ja tämän jälkeen oikeusministeriö määräsi takavarikoitaviksi räikeimmiksi katsotut teokset, mm. Onttoni Miihkalin Suomussalmen sotatantereilla.[21]

Jatkosodan jälkeen yleisistä kirjastoista poistettiin tai siirrettiin lukittuihin varastoihin liki 300 sisällöltään Neuvostoliiton vastaisiksi katsottua teosta. Entisen sisäministerin Yrjö Leinon muistelmateoksen Kommunisti sisäministerinä julkaiseminen estettiin ns. yöpakkaskriisin aikana vuonna 1958, koska sen pelättiin vahingoittavan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, ja teos julkaistiin vasta Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991. Viimeisimpiä tapauksia ovat olleet epäsiveellisiksi katsottujen, norjalaisen Agnar Myklen novellikokoelman Silmukka kuun sirppiin ja romaanin Laulu punaisesta rubiinista (1957) sekä yhdysvaltalaisen Henry Millerin romaanin Kravun kääntöpiiri (1962) suomennosten takavarikointi.[20]

Elokuva- ja televisiosensuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Painovapauslaki ei koskenut elokuvia, vaan niiden osalta ylläpidettiin perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyn lain nojalla sensuurijärjestelmää rauhan aikanakin vuoteen 2001 saakka. Vuonna 1965 säädetyn lain mukaan esitettäväksi ei hyväksytty ”hyvien tapojen vastaisia”, ”epäsiveellisiä, raaistavia tai mielenterveyttä vahingoittavia” elokuvia tai elokuvia, joiden esittäminen saattoi ”vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin”.[22] Nämä kiellot kumottiin vuonna 2001. Valtion elokuvatarkastamo kuitenkin tarkasti vuoteen 2012 saakka julkisesti esitettävät ja myytävät elokuvat mutta ainoastaan mahdollisten ikärajojen määräämistä varten. Korkein ikäraja, joka niille voitiin määrätä, oli 18 vuotta.[23] Tunnettuja esimerkkejä ovat olleet suomalaissyntyisen Casper Wreden elokuvan Ivan Denisovitšin päivä – Aleksandr Solženitsynin samannimisen romaanin pohjalta – esityskielto ulkopoliittisista syistä vuonna 1972 ja samoin suomalaissyntyisen Renny Harlinin Yhdysvalloissa ohjaaman elokuvan Jäätävä polte määrääminen esitys- ja levityskieltoon raaistavan ja ulkopoliittisesti arveluttavan sisältönsä vuoksi vuonna 1986.

Maksutelevisiossa sensuuri 1989 toteutui seuraavasti. Elokuvakanava julkaisi kuukausittain ohjelmavihkon, joka postitettiin kuluttajille. Suomessa kielletty elokuva mainittiin vihkossa "Valtion elokuvatarkastamon kieltämä elokuva, ei esitystä". Käytännössä sensuuri toteutui niin, että kielletyn esityksen alkaessa paikallisen kaapeliyhtiön ajastin esti visuaalisen näkymän, ruutuun tuli kielletyn elokuvan alkaessa väripalkit, mutta ääni kuului. lähde?

Vuonna 1987 hyväksyttiin Suomessa videosensuurilaki, joka kielsi kokonaan levittämästä alle 18-vuotiailta kiellettyjä elokuvia. Tätä lakia perusteltiin käyttämällä esimerkkeinä elokuvia Teksasin moottorisahamurhat (1974) ja The Boogeyman (1980).[24] Käytännössä laki johti elokuvien kovakouraiseenkin saksimiseen ja uudelleenmuokkaamiseen, jotta videolevitykseen aiottu elokuva saataisiin K-16-luokkaan. Laki korvattiin 1. tammikuuta 2001 voimaan tulleella kuvaohjelmalailla, joka lopetti elokuvien ennakkosensuurin.[25]

Internet-sensuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Internet-sensuuri Suomessa

Laki lapsipornografian levittämisen estotoimista tuli voimaan 1. joulukuuta 2006. Lakia sovelletaan siten, että keskusrikospoliisi ylläpitää salaista listaa suodatettavista sivustoista, joiden se katsoo sisältävän lapsipornoa. Suodatuksella on tarkoitus estää pääsy ulkomaisille lapsipornosivuille. Sen käyttöönotto on Internet-palveluntarjoajille vapaaehtoista, mutta Viestintäministeriö on tuonut esille, että suodatuksen käyttöönotto voidaan muuttaa pakolliseksi tarvittaessa. Suodatus toimii pääsääntöisesti nimipalvelinpohjaisesti.[26]

Musiikki- ja viihdeteollisuuden ja tekijöiden etuja ajavat tahot ovat myös haastaneet Internet-palveluntarjoajia oikeuteen ja pyrkineet siten velvoittamaan palveluntarjoajia estämään pääsyn sivustoille, joiden toimintaa ne pitävät tekijänoikeuslain vastaisena. Elisa on määrätty oikeuden päätöksellä estämään pääsy Pirate Bay -sivustolle Elisa- ja Saunalahti-liittymistään. Elisa on valittanut päätöksestä hovioikeuteen, mutta valituksesta huolimatta ulosottoviranomainen on tehnyt täytäntöönpanomääräyksen.[27][28]

Musiikkisensuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ei ole koskaan kielletty yhtään äänilevyä tuomioistuimen päätöksellä. Levyjä on vedetty pois myynnistä yleensä tekijänoikeudellisten kiistojen johdosta. Yleisradion esitysrajoitusten kohteeksi ovat joutuneet esimerkiksi jotkin M. A. Nummisen ja Irwin Goodmanin levyt. Yleisradio lopetti virallisesti äänilevyjen radiosoittoja koskevat rajoitukset vuonna 1972.[29][30]

Sarjakuvasensuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1956 eduskunta esitti enimmäkseen vasemmistolaisten kansanedustajien allekirjoittaman ponnen ”laadultaan ala-arvoisten ns. sarjakuvien” leviämisen rajoittamiseksi. Asiaa pohti myös Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton sarjakuvavaliokunta[31]. Karjalaisen I hallitus päätti kuusi vuotta myöhemmin, ettei sarjakuvien leviämisen rajoittaminen lainsäädännöllä ole tarpeen. Oikeusministeriön asettama toimikunta totesi, ettei suomalainen sarjakuva suuntautunut yhteiskuntajärjestystä vastaan.[32]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Laine, Tuija (toim.): ”Sensuuri ja sen asettamat julkaisurajoitukset”, Kirjahistoria: Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen, s. 185–212. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 647) Helsinki: SKS, 1996. ISBN 951-717-900-6
  2. ↑ Santeri Ivalo, Sensuurioloista Suomessa. Teoksessa Oma Maa, tietokirja Suomen kodeille, II osa. WSOY 1921, sivu 656.
  3. ↑ Tarkiainen, Kari: Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721, s. 287. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2022. ISBN 978-951-858-576-6
  4. ↑ Santeri Ivalo, Sensuurioloista Suomessa. Teoksessa Oma Maa, tietokirja Suomen kodeille, II osa. WSOY 1921, sivu 657.
  5. ↑ Klinge, Matti ym.: ”Opetus ja opiskelu”, Helsingin yliopisto 1640-1990. 1. osa, Kuninkaallinen Turun akatemia 1640–1808, s. 355-552. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09737-7
  6. ↑ Rantanen, Päivi: Suolatut säkeet: Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen, s. 138–140. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 690) Helsinki: SKS, 1997. ISBN 951-717-947-2 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ a b Polvinen, Tuomo: Valtakunta ja rajamaa: N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 242, 244–246. WSOY, Helsinki 1984.
  8. ↑ Kielletyt Kirjat: Kotimainen kirjasensuuri Jyväskylän yliopiston kirjasto. Arkistoitu 29.12.2010. Viitattu 25.10.2010.
  9. ↑ Tommila, Päiviö (päätoim.): Suomen sanomalehdistön historia. 1, Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905, s. 77–265. (Artikkeli ”Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi”) Kuopio: Sanomalehtien liitto: Kustannuskiila, 1988. ISBN 951-657-220-0
  10. ↑ Rantanen 1997, s. 183–184.
  11. ↑ Santeri Ivalo, Sensuurioloista Suomessa. Teoksessa Oma Maa, tietokirja Suomen kodeille, II osa. WSOY 1921, sivu 659.
  12. ↑ Raimo Savolainen (toim.): Suomen keskushallinnon historia 1809–1996, s. 171. Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
  13. ↑ Kalevi Haikara: Kielletyt kirjat. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970, s. 290. Helsinki: Otava, 1969.
  14. ↑ Pirkko Leino-Kaukiainen (toim.), Suomen sanomalehtien historia n:o 17: Sensuuri ja sananvapaus Suomessa s.85-90 Artikkeli "Jussi Kuusanmäki - Ensimmäisen maailmansodan lehtisensuuri" Helsinki 1980
  15. ↑ Santeri Ivalo, Sensuurioloista Suomessa. Teoksessa Oma Maa, tietokirja Suomen kodeille, II osa. WSOY 1921.
  16. ↑ Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8
  17. ↑ Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7
  18. ↑ Ensio Siilasvuo (toim): Jatkosota-kronikka, s. 91. Jyväskylä: Gummerus, 1997.
  19. ↑ Erkki Valan kirjeestä Ilmari Turjalle: ”Oikeusministeriössä hoiti painokanneasioita silloin Orkamo-niminen hallitussihteeri, jonka sanottiin olevan hyvin uskonnollismielinen. Heti kun hän näki jossakin painotuotteessa Jumalan nimeä käytettävän hänen mielestään väärässä paikassa, antoi hän painokanteen. Virkamiehet ovat Suomessa suuria herroja, kuten tiedät, ja heidän persoonalliset käsityksensä vaikuttavat hyvin suuresti tehtyihin ratkaisuihin.” Ilmari Turja: Ei kukaa oo mikää, s. 225–226. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07302-4.
  20. ↑ a b Haikara 1969.
  21. ↑ J. K. Paasikivi: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–41, osa II – Välirauhan aika, s. 132–137. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1959.
  22. ↑ Laki elokuvien tarkastamisesta (299/1965), 3 § (kumottu) Finlex. Arkistoitu 13.3.2012. Viitattu 1.8.2009.
  23. ↑ Yleistä Valtion elokuvatarkastamo. Viitattu 1.8.2009.
  24. ↑ Lakialoite 46. Valtiopäivät 1992.
  25. ↑ Lehtinen, Lauri: VHS. Elävä kuva on nauttinut Suomessa sananvapautta 20 vuotta. Sitä ennen kiisteltiin videokasettien vaaroista. Suomen Kuvalehti, 2020, nro 42, s. 38–42. Otavamedia. Näköislehti (maksullinen). (PDF) Viitattu 18.10.2020.
  26. ↑ Kai Puolamäki: Finnish Internet censorship – How the censorship works 18.2.2008. EFFI. Viitattu 26.2.2008. (englanniksi)
  27. ↑ Pauli Reinikainen: Historiallinen tuomio: Elisa joutuu estämään pääsyn piraattisivulle 9.1.2012. Iltalehti. Arkistoitu 11.1.2012. Viitattu 9.1.2012.
  28. ↑ Ari Karkimo: Ulosottomies pakotti Elisan Pirate Bay -sulkuun 9.1.2012. Tietokone. Arkistoitu 12.1.2012. Viitattu 9.1.2012.
  29. ↑ Nyman, Jake: Kielletyt levyt: Sata vuotta musiikin sensuuria, s. 164, 191–193. Gummerus, 2017. ISBN 978-951-24-0078-2
  30. ↑ Lindfors, Jukka: Radion kielletyt levyt 8.9.2006. Ylen Elävä arkisto. Viitattu 1.8.2009.
  31. ↑ Hallituksen kertomus 1962 avoindata.eduskunta.fi. Viitattu 14.11.2021.
  32. ↑ Rautiainen, Pauli: Taiteen vapaus perusoikeutena (PDF) (Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 33) taike.fi. Arkistoitu 14.11.2021. Viitattu 14.11.2021.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kulju, Mika & Tuomikoski, Pekka: Tuntematon jatkosota: TK-miesten sensuroidut dokumentit. Helsinki: Gummerus, 2015. ISBN 978-951-24-0084-3
  • Leino-Kaukiainen, Pirkko: Sensuuri ja sanomalehdistö Suomessa vuosina 1891–1905. (Väitöskirja (Helsingin yliopisto). Suomen historiallisia tutkimuksia, 126) Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1984. ISSN 0073-2559 ISBN 951-9254-56-0
  • Nurmio, Yrjö: Suomen sensuuriolot Venäjän vallan alkuaikoina vv. 1809–1829. Porvoo: WSOY, 1934.
  • Nygård, Severi: Sarjakuvasensuuri. Helsinki : Jalava, 2017. ISBN 978-951-887-561-4.
  • Pilke, Helena: Julkaiseminen kielletty: Rintamakirjeenvaihtajat ja Päämajan sensuuri. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011. ISBN 978-952-222-301-2
  • Sedergren, Jari: Filmi poikki... Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939–1947. (Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Bibliotheca historica, 39) Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999. ISBN 951-710-103-1
  • Sedergren, Jari: Taistelu elokuvasensuurista: Valtiollinen elokuvatarkastus Suomessa 1946–2006. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1069) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-812-1
  • Silfverhuth, Voitto: Kirkon ja keisarin sensuuri: Uskonnollisen kirjallisuuden valvonta Suomessa 1809–1865. (Väitöskirja. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia, 104) Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1977. ISSN 0356-0759 ISBN 951-9021-22-1

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sensuuri_Suomessa&oldid=22592722”